Pragissa.
Näyttämö vaihtuu äkkiä jälleen samaksi kuin kahdeksannessa kuvaelmassa. AADAM on taas KEPLERINÄ ja nukkuu nojaten päätään kirjoituspöytään. LUCIFER - taas famuluksena - seisoo hänen vieressään ja taputtaa häntä hartioihin. Aamu sarastaa.

LUCIFER.
Nyt keskeytämme kaulan katkaisun.

AADAM. ojentautuen:
Ah, missä olen? Minne uneni jäivät?

LUCIFER.
Ne haihtuivat, hyvä mestari, samalla
kuin päihtymys.

AADAM.
      Tänä kurjana aikana
siis päihtymyskö vain suo poven vanhan
kokea suurta? Miten valtavan
näyn näinkään!… Sokea on se, joka ei
tajua jumalaista kipinää
myös silloin, kun sen veri ja loka tahraa.
Titaani pahassa ja hyvässä
hän oli, ihailtava molemmissa:
hänessä oli voiman merkki! - Miksi,
oi, heräsinkään? - Jotta selvemmin
näkisin tämän ajan pienuuden,
sen paheet, jotka hymyyn kätketään,
sen tottumuksen luomat lumehyveet!

LUCIFER.
Tuon tunnen tukalan mielenmasennuksen:
yöjuopottelun aamupohmeloa!

EEVA. tulee lehtimajasta:
Pois minusta! pois! sua suotta en epäillyt!
Vai vaadit minua mieheni murhaajaksi?
Niin kurjaan tekoon pystyvän luulet sen,
jota valhettelet sydämes ihanteeksi!

HOVIMIES.
Jumalan nimessä! rauhoitu, rakas! Muuten,
jos meidät nähdään, häväistysjuttu on valmis.

AADAM.
Vain untako olivat myös ne kaksi naista?
Ei: saman naisen kaksi hahmoa,
alati vaihtelevaa vaiheissani
kuin aalto, joka vuoroin loistaa, tummuu.

EEVA.
Vai niin! on sinusta pahinta häväistysjuttu!
Ei peloita rikos, ellei tule se ilmi,
sua, ritari peloton ja nuhteeton.
Voi! naista kiusaatte niin kauan, kunnes
hän hylkää perinnäisen hyveensä
vain muka vanhana ennakkoluulona,
ja sitten halveksien hymyillen
vain halujenne halpana välineenä
pidätte häntä… Pois, pois mene! pois!
En tahdo nähdä sinua tämän jälkeen!

HOVIMIES.
Ei liioitella… Meille nauretaan,
jos tähän aivan jokapäiväiseen
asiaan suhtaudumme juhlavammin
kuin tarvitsee. Ei! tämän jälkeenkin
tapaamme, hymyilemme, hakkailemme,
mut tästä seikkailusta vaikenemme.
Näkemiin, hyvä rouva!
Menee.

EEVA.
      Kurja! - Tässä
nyt syyllisenä yksin kyynelöin…

AADAM.
Vain untahan se oli, ja se haipui.
Ei aivan! Aatteet ovat voimakkaammat
kuin kehno aine. Tuhota väkivalta
voi aineen, aate elää ikuisesti.
Te kehitytte, pyhät aatteeni,
te - näen! - kirkastutte arvoltanne,
ja vihdoin, vaikka hitaastikin, te
maailman valloitatte.

LUCIFER.
      Aurinko
jo nousee, mestari. On nuoriso
tulossa oppitunnilleen. Se tahtoo
taas viisauttasi edes sanan kuulla!
Tähtitornin kello lyö.

AADAM.
Mua tietämiselläni älä pilkkaa!
Minun on pakko punastua, jos
mua siitä ylistetään…

LUCIFER.
      Opetathan
niin monia lahjakkaita oppilaita!

AADAM.
En heitä opeta - vain harjoitan
tekemään heille käsittämätönten
ja sinänsäkin järjettömien
sanojen mukaan eri temppuja.
On tyhmyri ihmeissään. Hän uskoo, että
manaamme sanoillamme henkiä.
Mut samaiset ne kauniit sanat ovat
vain silmänkääntämisen verhoja.
Eräs oppilas saapuu reippain askelin ja nousee parvekkeelle.

OPPILAS.
Minut suvaitsit luokses kutsua, mestari,
luvaten tiedonhaluni tyydyttää
ja valaista minulle syvemmin ilmiöitä
kuin mitä pidät otollisena muille.

AADAM.
Niin, harvinainen ahkeruutesi
sen etuoikeuden ansaitsee.

OPPILAS.
Nyt olen tässä. Sieluni vapisee
halusta päästä tutustumaan luonnon
työpajaan. Tajuta se tahtoo kaiken,
paremmin siitä nauttia ja olla
yht’aikaa aineen sekä hengen herra.

AADAM.
Haluat paljon. Äärettömän pieni
maailman olet osa: kuinka katsees
vois kantaa kautta kokonaisuuden,
joka on äärettömän suuri? - Vaadit
valtaa, nautintoa, tietoa.
Jos niiden painon kestäisit, jos kaiken
sen saavuttaisit, tulisit Jumalaksi…
Vähempää toivo, niin sen saavutat ehkä!

OPPILAS.
Vain edes yksi tiedon salaisuus
selitä, suuri mies: jo siitä hyödyn.
Näet tunnen, etten mitään ymmärrä.

AADAM.
Hyvä. Huomaan sinut asian arvoiseksi.
Vien sinut salaisimpaan pyhättöön.
Näe todellisuus niin kuin näen sen itse.
Mut kukaan kutsumaton kuulemassa
ei täällä liene, sillä totuuteni
on kauhea ja hengenvaarallinen,
jos nykykansan keskuuteen se pääsee.
On kerran aika - oi, jos olisi
se nyt jo! - jolloin siitä totuudesta
kaduilla puhutaan, mut silloin kansa
ei enää ole alaikäinen…
Kätesi anna, ettet sitä, minkä
saat tietää, ilmaise! - Hyvä! - kuule siis…

OPPILAS.
Vapisen halusta ja pelosta…

AADAM.
Minulle mitä vähän aiemmin
sanoitkaan, poikani?

OPPILAS.
      Ah, sanoin, että
en mitään olennaista ymmärrä.

AADAM. varovasti:
En minäkään - ja usko: eivät muutkaan.
Filosofia on vain sellaisten
asiain runoilua, joista meillä
ei ole käsitystä. Kaikista
opeista on se silti sävyisintä.
Vain hiljaa itsekseen se aikaansa
kuluttaa aivohouremaailmoissaan.
Mut luvuton määrä sillä on sisaria,
ja tärkeä ilme kasvoillaan ne hiekkaan
kuvia piirtää sanoen pyörteeksi
jotakin viivaa, ympyrää pyhäköksi,
niin että olet narrinpelille nauraa,
mut äkkiä taj nat kuolonvakaviksi
ne kujeet… Sillä kauhu sydämessä
ja vavisten kiertävät - saat nähdä - kaikki
jokaista hietapiirrosta ja heti,
kun joku uskalikko yli kulkee,
on tiellä loukku, joka hänet murskaa.
Niin tyhmyys alati on vastassamme:
sen hurskas, pyhä yksinkertaisuus
on vanhan mahdin varjelijana.

OPPILAS.
Ah, ymmärrän… Mut onko ikuisesti
niin oleva?

AADAM.
      Naurun aiheena se kaikki
on kerran. Valtiomies, nyt meistä suuri,
ihailemamme oikeaoppinen
saa puoskarin nimen jälkimaailmalta,
kun todellinen suuruus astuu heidän
sijaansa silloin, yksinkertainen
ja luonnollinen, joka hyppäyttää
vain silloin ratsuaan, kun tiellä on kuoppa,
ja väistyy, kun tien ohessa on tilaa.
Ja tieto, joka nyt saa pyörälle
päät, kun on muka liian mutkikasta,
on opiskelematta silloin selvää.

OPPILAS.
Siis tämähö on yksinkertaista
apostolien kieltä!… Mutta vaikka
muu kaikki olisi roskaa, älä riistä
minulta uskoani taiteeseen.
Sen osaamisessa ovathan säännöt tarpeen?

AADAM.
Myös taiteen suurin täydellisyys on
niin salata säännöt, ettei niitä huomaa.

OPPILAS.
Mua sitoa saako tyly todellisuus?
Luo hengen teokseemme ihannointi!

AADAM.
Todella, siihen vuodattaa se hengen,
ja luonnon-luoman vertaiseksi henki
teoksen nostaa: eläväks olennoksi.
Vain eloton tekele olisi se muuten.
Siis älä pelkää, että ihannointi
ois elävän, suuren luonnon väärennystä.
Mut älä jäljennä! - jätä rauhaan säännöt!
Kenessä asuu jumalainen voima,
hän puhuu, veistää tai hän runoilee,
hän nyyhkyttää, kun sydäntä syö tuska,
hän hymyilee, kun päihtyy nautinnosta,
ja uria uusiakin aukoessaan
hän pääsee varmasti päämääräänsä…
Ja hänen teostensa nojalla
luo uusia sääntöjä - sielua sitomaan,
mut milloinkaan ei siivin kantamaan! -
ajattelullaan kääpiöitten suku.

OPPILAS.
Oi! mitä teen siis, mestari? sano! - kun
pyhitin tiedolle niin monet yöt
ja tulinkin vain tuhman kaltaiseksi…
Siis onko kaikki työ se mennyt hukkaan?

AADAM.
Ei toki! - Juuri siksi sinulla
on oikeus halveksia kaikkea
lumetietämistä houkutuksineen.
Se, joka perääntyy jo ennen kuin
on vaaraa silmiin katsonut, on raukka.
On koeteltu urho rohkeasti
välittämättä härnääjistään, sillä
ei voida epäillä hänen rohkeuttaan…
Siis nämä kellastuneet pergamentit
ota ja nämä homeiset fooliot:
ne polta!… Niiden vuoksi unohdamme
omilla jaloillamme kulkemisen,
ne estävät meitä ajattelemasta.
Ne siirtävät entisaikain erehdykset
ennakkoluuloiks uuteen maailmaan:
ne polta!… Sitten ulos luontoon riennä!
Miks ikäsi kaiken opiskelisitkaan
tomuisten, ilotonten seinien
sisällä sitä, mikä on laulu, mikä
on metsä? - Elämää niin pitkänä
pidätkö, että hamaan hautaas asti
voit opiskella teoriaa? Ei:
nyt kumpikin jätämme koulun!… Johtakoon
sinua kukoistava nuoruutesi
iloon ja lauluun, päivänpaisteeseen -
Luciferille:
minua johda sinä, epäiltävä
opas ja henkivartija, nyt uuteen
maailmaan, joka kehittyy siks, että
se suuren ihmisen aatteet ymmärtää
ja ajatuksen salaisuuksille
suo sananvapauden - ympärillään
luhistuneitten raunioitten tomu.