Avaruudessa.
Etäisyydestä häämöttää kaista maapalloa pieneten pienenemistään, kunnes se näkyy vain tähtenä ja häipyy muiden tähtien joukkoon. Kuvaelma alkaa hämärässä, joka muuttuu vähitellen pilkkopimeäksi. AADAM - nyt vanha mies - liitää avaruudessa LUCIFERIN kanssa.

AADAM.
Mihin nyt viekään tämä päätön lento?

LUCIFER.
Sinähän halusit eroon loasta
ja kohota korkeuksiin, jonne sua,
mikäli minä oikein ymmärsin,
sukulaishengen kuulet kutsuvan!

AADAM.
Se totta on, mut en näin kolkoksi
osannut kuvitella tietä sinne.
On avaruus niin autio, niin vieras,
kuin ois se kaiken pyhän kalmisto.
Käy kahden tunteen taistelu rinnassani:
maa, tunnen, matala on sielulleni
ja ahdas, kaipaan pois sen piiristä -
mut itkien taas sinne ikävöin,
on tuskallista irtaantua siitä.
Ah, Lucifer! luo katsees maahamme:
sen kukat häipyi silmistämme ensin,
sen metsäin värisevät lehvät sitten,
sen seudut, sadat rakkaat tutut paikat,
sulivat summittaisiks alueiksi:
pois haipui kaikki mieltä kiinnittänyt!
Maan vuoret kutistuivat mättäiksi,
ja salamoiva pilvi, jota säikkyy
maan päällä rahvaan mies ja jossa kuulee
hän pyhää uhkaa, hauraaks usvaksi
se halpeni… Jä ääretönten merten
ulappain pauhu - missä on nyt, missä?
Vain harmaa läiskä pallon pinnalla
ne ovat nyt: maapallon, joka pyörii
miljoonain kaltaistensa joukossa -
ja se on ollut koko maailmamme!…
Voi, Lucifer! - ja hänkin… Eeva… hänkin -
hänenkin täytyikö niin kauas jäädä?

LUCIFER.
Ei auta! Korkealta katsoessa
katoaa kauneus ensimmäiseksi,
sen jälkeen suuruus, sitten voima, kunnes
jää jäljelle vain kuiva laskutaito…

AADAM.
Jää tähdet taaksemme jo, enkä täähä
päämäärää mitään, mitään rajaa näe.
Mitä on elämä ilman rakkautta
ja taistelua? - minkä arvoista?
Minua värisyttää, Lucifer!

LUCIFER.
Vain tähänkö asti rohkeutesi riitti?
Siis palaamme leikkimään taas hietikossa.

AADAM.
Ken sitä tahtoo? Ei: vain eteenpäin!
Niin kauan vain on tuskallista, kunnes
jok’ainut side, joka kiinnittää
minua maahan, katkennut on täysin…
Mut mitä on tämä: hengitystäni,
ah, ahdistaa, ja voimat voipuvat,
tajunta sumenee… Oi, olisiko
Antaios muutakin kuin pelkkä taru,
hän, joka eli vain niin kauan kuin
maan tomua kosketti?

MAAN HENGEN ÄÄNI.
      On! muutakin
kuin pelkkä taru!… Sinä tunnet minut,
Maan hengen, vanhastaan jo: minä vain
sinussa hengitän, se tiedä! - Tässä
on raja, tähän yltää valtani.
Takaisin tässä käänny - ja saat elää. Mutta
jos tästä yli kuljet, silloin kuolet
kuin alkulima, joka pisarassa
väreilee: sinun pisaras on Maa!

AADAM.
Sinua uhmaan, peloittelet suotta!
Sinulle kenties kuuluu ruumiini,
mut sieluni on minun. Loputon
on ajatus ja totuus: olemassa
ne olivat ennen aineen-maailmaasi.

MAAN HENGEN ÄÄNI.
Koeta, korska ihminen, ja - sorrut!
Oliko tuoksu ennen ruusua,
oliko muoto ennen esinettä,
oliko säde ennen aurinkoa?
Jos saisit nähdä orvon sielusi
hapuilemassa kautta kaikkeuden,
kun turhaan etsisi se järkeä
ja ilmennystä olotilassa,
joka on sille vieras, jossa se
ei enää mitääni tajua ja tunne -
niin kauhistuisit!… Sillä kaikki mielteet
ja kaikki tunteet, jotka virittyvät
sinussa, ovat aina ainoastaan
sen aineryhmän säteilyä, jota
maapalloks sinä nimität ja jota
ei olisikaan muuna olemassa
sen enempää kuin silloin sinua…
Vain minun hengestäni, jonka henkäys
käy kautta pienen Maasi järjestelmän,
loit kauniin, ruman, armon, kadotuksen…
Ikuinen totuus sinun maailmassas
voi olla mahdottomuus toisessa
ja siellä ehkä luonnollista se,
mikä on maailmassas mahdotonta:
on poissa paino, elämä ei liiku,
Maan ilmaa vastaa ehkä ajatus,
valoa maista ehkä ääni siellä,
ja mainen kasvi siell’ on kenties kide.

AADAM.
Minua takaisin et käännytä:
päin korkeutta sieluni rynnistää!

MAAN HENGEN ÄÄNI.
On viime-hetkes lähellä, Aadam, Aadam!
Palaja! maassa suureksi voit tulla,
mut kaikkeuden piiristä jos karkaat,
Jumala lähestymistäs ei siedä,
vaan sinut tuhoaa jo pienenä…

AADAM.
Mua kuolema eikö tuhoa muutenkin?

MAAN HENGEN ÄÄNI.
Vait siitä vanhan valheen tyhjästä
sanasta täällä Hengen maailmassa!
Se kauhistuttaa koko luonnon… Se
on pyhä sinetti, jonka Herramme
pidätti itselleen. Ei edes Tiedon
omena ole voinut sitä murtaa.

AADAM.
Mut minä murran sen!
Jatkavat lentoaan. Aadam päästää huudon ja jäykistyy.
      Oi! kuolen!… Ah…

LUCIFER. nauraen:
Siis vanha valhe voitti!
Sysää Aadamin luotaan.
      Kiertäköön
nyt tämä nukkejumala avaruutta:
planeetta uusi, jossa ehkä versoo
minua varten jälleen elämä!

MAAN HENGEN ÄÄNI.
Iloitset liian varhain, Lucifer!
Maailmaa vierasta vain hipaisten
hän kosketti. Niin vähällä ei koskaan
paeta minun valtakunnastani…
Sua koti kutsuu, herää, poikani!

AADAM. tointuen:
Taas elän, elän!… Sen tunnen, sillä kärsin.
Mut kärsimyskin suloista on nyt.
On kauheata tulla tuhotuksi…
Oi, Lucifer! vie minut takaisin
maan päälle, jossa olen taistellut
niin paljon turhaan: kun saan taistelua
vain jatkaa, tulen onnelliseksi.

LUCIFER.
Näin monen kokeen jälkeen vieläkö
siis uskot, ettei uusi taistelus
myös ole turhaa? että pääset vielä
päämäärääsi? - Niin lannistumaton
vain ihmisen voi lapsenmieli olla!

AADAM.
Niin järjettömiä en haaveile.
Sadasti vaikka saavuttamatta
päämäärä jääkin, ei se mitään tee.
Päämäärä mitä onkaan oikeastaan:
vain kunniakkaan taisteluni loppu,
vain kuolema… Mut elämä taistelee!
Se taistelu on ihmisen päämäärä!

LUCIFER.
Todella kaunis lohdutus se oisi,
jos ois myös taistelusi aate suuri.
Mut huomenna teet pilkkaa siitä, mistä
nyt tänään taistelet: se oli muka
vain lapsenleikkiä se intos aihe!
Edestä vapauden sortuneen
mitellyt miekkaa etkö? - etkö sitten
maailmanvaltaan Konstantinusta
avustamassa ollut? - Etkö ole
vuoks uskos marttyyrina kaatunut,
mut sitten tieteen järjen-aseilla
myös uskontoa vastaan taistellut?

AADAM.
Se totta, totta on, mut mitä aatteen
mitättömyydestä: se kuitenkin
kohotti, innoitti, ja siks se oli
pyhä ja suuri aate. Aivan sama
on: ristinäkö vaiko tieteenä
vai vapautena, vallanhimona…
se vaikutti, kun ihmiskuntaa vaan
se edistymään auttoi voimallaan…
Siis uuteen taisteluun taas päälle maan!

LUCIFER.
Jo unohditko, mitä oppinut
falansterissa sanoi: että neljän
tuhannen vuoden jälkeen jäähtyy Maasi
ja - loppuu taistelusi!

AADAM.
      Sikäli
mikäli tieteemme ei voita… Mutta
se voittaa: tunnen, tiedän!

LUCIFER.
      Entäs sitten?
Mitä taistelua, suuruutta ja voimaa
näit teoriain tekomaailmassa,
jota on järki järjestellyt ja
sait itse tutkistella tuonnottain?

AADAM.
Se saakoon pelastaa maapallon! Sitten
se, kuten kaikki tehtävänsä tehnyt,
myös vanhenee, ja esiin sukeltautuu
taas uusi aate, joka puhaltaa
elämän hengen siihen jälleen… Siis
takaisin minut johda! Hehkun jo
halusta nähdä, mikä uusi oppi
pelastetussa maailmassamme
minua innoittaa…

LUCIFER.
      Siis palaamme!