Paratiisissa.
Keskellä on Tiedon ja Elämän puut. AADAM ja EEVA tulevat. Erilaiset eläimet ympäröivät heitä lauhkeina ja luottavaisina. Taivaan avatulta portilta säteilee glooria, ja enkelijoukkojen vieno, sulosointuinen sävel helkkyy. Aurinkoinen päivä.

EEVA.
Ah, elää, elää: miten ihanaa!
miten kaunista!

AADAM.
      Ja vallita kaikkea!

EEVA.
Tuntea, että meitä hoivataan,
ja Hänelle, joka meille tarjoaa
nämä riemut, kiitosta vain sopertaa…

AADAM.
On riippuvaisuus näemmä elämänohjees!…
Mua janottaa. Kas, Eeva, miten hohtaa
tuo hedelmä houkutellen.

EEVA.
      Poimin sen.

HERRAN ÄÄNI.
Seis! seis! Maa kaikkineen on sinun, Aadam,
vain näitä kahta puuta karta, karta!
Eräs toinen henki niitä vartioi,
ja kuolemalla kuolee se, ken niiden
syö houkuttelevia hedelmiä.
Punainen viiniköynnös hehkuu tuolla,
ja tuoll’ on vilvas katve, lepopaikka,
kun keskipäivän helle uuvuttaa.

AADAM.
Omituinen käsky, mut vakaalta tuntuva…

EEVA.
Miks ovat juuri nämä kauneimmat
puut kielletyt?

AADAM.
      Miks sininen on taivas
ja lehto vihreä? - niin on: se riittää.
Me sanaa totelkaamme. Tule, Eeva!
Laskeutuvat Iepäämään lehvämajaan.

EEVA.
Poveeni nojaa! Viuhkon vilvoitusta!
Ankara tuulenpuuska. LUCIFER ilmestyy lehvien lomaan.

AADAM.
Hst! vaimo - kuuletko? - niin kummaa ääntä…
Kuin vihamielinen ja vieras voima
ois meitä väijynyt.

EEVA.
      Oi, vapisen!
Myös taivaan soinnut ovat vaienneet.

AADAM.
Ne täältä rinnastasi kuulen vielä.

EEVA.
Ja minä, jos taivaalta tuo kirkkaus sammuu,
sinun silmistäs sen näen, Aadam. - Mistä
sen, ellen sinusta, löytäisin minä, jonka
eloonkin kutsui vain sun kuuma kaipuus,
kuin loistossansa ylhä aurinko -
ettei se orpona ois kaikkeudessa -
luo veden kalvoon kultakuvaimensa
ja hellii sitä iloiten kumppalista
ja jalosti unohtaa, ett’ on se vain
sen oman hehkun valju heijastus,
joka haipuu tyhjiin, kun se itse häipyy.

AADAM.
Noin älä puhu, Eeva… häpeän.
Mitä on ääni, ellei kukaan kuule? -
mitä säde, ellei kalvossa se säihky? -
mitä olisin minä, ellei elämäni
sinussa kehkeäisi - kuin sen kaiku
ja kukka! - ihanampaan eloon, jossa
rakastaa saatan omaa itseäni?

LUCIFER.
Lepertelyjä lemmen miksi kuuntelenkaan? -
Pois käännyn, muuten mulle koituu vielä
se häpeä, että kylmä ja laskeva
äly alkaa kadehtia lapsenmieltä.
Lintunen alkaa liverrellä läheisellä oksalla.

EEVA.
Ah, Aadam, kuuntele! sano, ymmärrätkö
tuon pikku veitikan lemmenlaulua?

AADAM.
Olen kuunnellut, kun puro solisee -
nyt huomaan, että samoin, noin se lauloi.

EEVA.
Mikä sopusoinnun ihmehelkähdys:
niin monta sanaa - ja sama merkitys!

LUCIFER.
Miks yhä vitkailen? Työ vartoo, työ.
Nuo tuhoon vannoin, hedelmän he syö…
Mut epäröinti taas mua pidättää:
ihan turhaan enkö heitä ahdista
aseilla kiehtovilla: tiedolla
ja kunnianhimolla? - kun on heillä tuki,
joka uupumasta estää sydämet
ja maasta nostaa langenneen: tuo tunne!…
Mut sikseen mietteet! uskallus vie voittoon.
Uusi tuulenpuuska. LUCIFER ilmestyy säikähtyneen ihmisparin eteen. Glooria peittyy pilveen. Lucifer nauraa hohottaa.
Vai hämmästyttää?
Eevalle, joka tekee pakoonlähtöä:
      Oo - seis, kaunokainen!
Suo hiukan itseäsi ihailla.
Eeva pysähtyy ja rahkaistuu vähitellen. Lucifer kuiskaa syrjään:
Tuo malli miljoonittain kertautuu!
Ääneen Aadamille:
Aadam, pelkäätkö sinä?

AADAM.
      Suako?
mokoma kuvatus!

LUCIFER. syrjään:
      Siinä totisesti
miessuvun pöyhkän oiva kantataatto!
Ääneen:
Hei terve, henkiveli!

AADAM.
      Kuka olet?
Tuletko alhaalta vai ylhäältä?

LUCIFER.
Miten mielit… meille yhdentekevää.

AADAM.
En tiennyt olevan muitakin ihmisiä.

LUCIFER.
Hahhah! on vielä paljon, mitä et tiedä
etkä edes tule tietämään.
Vai loikohan se laupias vanhus sinut
tomusta sitä varten muka, että
jakaisi sinun kanssasi maailman?
Sinä häntä ylistät, hän sinua sietää
sanoen: Tästä ota! varo tuota! -
ja kaitsee, taluttaa kuin lammasta:
ei edes tajuissas tarvitse sinun olla.

AADAM.
Tajuton olenko? - En toki. Enkö
tajua siunausta auringon,
suloista olemisen iloa
ja ääretöntä Luojani armoa,
kun minut loi Hän jumalaksi maan?

LUCIFER.
Niin kelpaa luulla pikku madonkin,
kun hedelmän se edestäsi syö,
ja kotkan, joka iskee lintusen.
Vai mikä se tekee sinut jalommaksi?
Kytevä kipinä teissä himertää -
ikuisen voiman yksi värähdys:
kuin puron kuplat yksitellen kuplii
sen pintaan, hohtaa hetken, haipuu taas
syvälle yhteis-uomaan harmaaseen…
No, ehkä ois eräs mahdollisuus sulla:
ajatus, joka - vaikka se vielä nukkuu
sydämes itsetiedottomuudessa -
vois tehdä sinusta täysi-ikäisen,
niin että omaan voimaas luottaen
hyvän ja pahan välillä teet vaalin
ja kohtaloas itse vallitset
vapaana kaitselmuksen kahleista.
Mut parempi sinun sittiäisenä
lie sylissä pehmoisessa pienen piiris
elellä aikas mitään tietämättä…
On mukavaa, kun uskossaan saa rauhan,
jaloa seista omilla jaloillaan,
mut raskasta.

AADAM.
      Puhut suuria asioita -
mua huimaa aivan!

EEVA.
      Puhut ihanasti:
niin kauniita ja uusia asioita!

LUCIFER.
Mut tietokaan ei vielä täysin riitä:
suurtöinä jotta kehkeäis se kukkaan,
se tarvitsee myös kuolemattomuuden.
Sillä mitä ehtii aikaan saada
elämässä vaaksanpituisessa?
Ne aarteet näissä puissa vihannoi,
mut nämä kielsi hän! - hän, joka loi…
Kuin jumala tiedät, jos syöt tästä… tuo
puu ikuisesti nuoruussulon suo!

EEVA.
Siis sentään armoton on meillä Luoja!

AADAM.
Mut entä jos petät?
Glooria kirkastuu vähän.

TAIVAALLINEN KUORO.
      Voi sua, maailma!
Perikieltäjä sua kiusaa!

HERRAN ÄÄNI.
      Ihminen, varo!

AADAM.
Mitä ääntä taas?

LUCIFER.
      Vain oksien huminaa!
Syrjään:
Elementit, hoi! -
nyt avuksi, oi,
niin valtaanne saan
minä lapset maan…
Tuulenpuuska. Glooria himmenee.
Nämä kaksi puuta ovat minun,

AADAM.
      Mikä
siis olet? - Kaltaiseltammehan näytät…

LUCIFER.
Kas, tuolla kotka piirtää pilviä -
ja katso myyrää, joka maata kaivaa:
on erilainen niillä näköpiiri.
Ei henkien valtakuntaan kanna katsees,
ja mielestäsi ihminen on korkein.
Niin koirakin on koiran ihanne:
se kumppalina sua kunnioittaa.
Mut aivan niin kuin siihen alas katsot
sitä korkeampana, sen kohtalona,
ja siunausta jaat ja kirousta
kuin jumala… niin katsomme alas teihin
me Hengen maailmoiden ylhät mahdit.

AADAM.
Ja eräs niistä olisit siis sinä?

LUCIFER.
Niin! väkevistä olin väkevin
edessä Herran valtaistuimen,
ja kaunein glooria mua kirkasti.

AADAM.
Miks et siis jäänyt taivaan kirkkauteen,
vaan tulit tänne tomun maailmaan?

LUCIFER.
En voinut sietää arvosijaa toista,
en kaavaelämää iät yhdenmoista,
en tyhmää taivaislaumaa, joll’ on kaulaa
lapsäänin aina ylistystä laulaa.
Mua kutsuu taiston, ristiriidan tie!
Se uutta voimaa luo, se uuteen vie
maailmaan, jossa sielun aateloi
sen itseys suureksi ja jonne voi
mua seurata, kell’ uskallusta lie!

AADAM.
Jumala uhannut on rangaista,
jos jätämme Hänen säätämänsä tien.

EEVA.
Hän mistä rankaisisi? - Jos Hän sääti
tien, jota tahtoo meidän kulkevan,
Hän silloin loi myös sellaiseksi sen,
ettei veis syrjään synnillinen halu.
Vai miks on syvä kuilu vierellämme,
niin että huimaa, voimme syöstä turmaan?…
Jos syntikin on Luojan tarkoittama,
kuin myrsky lomaan aurinkoisten päiväin,
niin onko myrskyn pauhu syntisempi
kuin päivänpaisteen elvyttävä lämpö?

LUCIFER.
Kas ensimmäistä filosoofia! -
Sua pitkä sarja seuraa, sisko pieni,
ja miettein miljoonin se sua toistaa!
Moni eksyy hourulaan, moni epätoivoon,
ei ainoakaan saavu satamaan.
Siis sikseen jääköön turha tutkailu.
On joka seikalla monen monta puolta:
jos tahtoo ottaa kaikki ne huomioon,
ei tiedä sitäkään, mitä alussa tiesi,
eikä koskaan pääse päätökseen.
On ongelmointi teon kuolema.

EEVA.
Siis otan yhden näistä hedelmistä.

AADAM.
Ne Herra kirosi…
Lucifer nauraa hohottaa.
      Mutta ota vain!
Tulkoon päällemme se, minkä pitää
tuleman! Tietäviksi tulkaamme
kuin Jumala!
Eeva maistaa tiedon omenaa ensin, sitten Aadam.

EEVA.
      Ja vielä lisäksi
ikuinen nuoruus!…

LUCIFER.
      Tänne! tännepäin!
Tämä on kuolemattomuuden puu.
Siis rientäkää!
Vetää heitä toista puuta kohti. KERUUBI leimuava miekka kädessä sulkee heiltä tien.

KERUUBI.
      Pois tieltä, syntiset!

HERRAN ÄÄNI.
Aadam! Aadam! minut hylkäsit,
minäkin hylkään sinut. - Katso nyt
eteesi itse…!

EEVA.
      Olemme hukassa!

LUCIFER.
Peloittaakos teitä?

AADAM.
      Älä luule!
Vain herääminen näin mua värisyttää…
Pois täältä, naiseni, pois! - minne vain.
On vieras jo ja kolkko tämä paikka.

TAIVAALLINEN KUORO.
Ah vuotakaa, vuot säälin kyynelten:
kadotettu Maa on - valhe valtaa sen!