Konstantinopolissa.
Tori. Joitakuita vetelehtiviä kaupunkilaisia. Keskellä patriarkan palatsi, oikealla nunnaluostari, vasemmalla lehtopuistikko. AADAM tulee - TANKREDINA, miehuuden kukoistuksessa - ritarien ja Aasiasta palaavien ristiretkeläisjoukkojen etunenässä. Liput liehuvat, rummut kumisevat. LUCIFER Aadamin aseenkantajana. Ilta. Myöhemmin yö.

ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN.
Taas saapuu barbaareita, katsokaa!
On paras juosta ja salvata ovet ja portit,
jottei taas heräisi heissä halu ryöstää.

TOINEN KAUPUNKILAINEN.
Pois naisemme! Tuo raaka roskaväki
se tuntee seraljien nautinnot.

ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN.
Ja naisemme myös tuntevat oikeuden,
mikä on voittajilla!

AADAM.
      Älkää menkö!
Pois miksi riennätte? Vai ettekö
näe pyhää merkkiä, joka välillemme
luo veljeyden ja saman pyrkimyksen?
Me Ristin valon veimme Aasiaan,
sen rakkauden opin, jotta raa’at
miljoonat, joiden keskellä on kerran
pyhä autuutemme kehto keinunut,
myös osallistuis armon tiedosta.
Ja teiltäkö nyt puuttuis rakkautta?

ENSIMMÄINEN KAUPUNKILAINEN.
Monesti kuultu täällä on moiset puheet,
ja pian talomme olivat tuhkana!
Hajaantuvat pois.

AADAM. ritareille:
Nyt näette kirotun hedelmän siitä, että
nin moni sotarosvo liehuttaa
katalin aikein pyhää lippua
ja liehakoiden raukkamaisesti
kansan intohimoja tunkeutuu
sen kutsumattomaksi johtajaksi.
Ritariystävät! niin kauan kuin
on kunnialle tahrattomalle,
Jumalan pyhälle ylistykselle,
naisrauhalle ja sankaruudelle
vihitty kalpamme, niin kauan meillä
on kutsumuksena tuon iljettävän
demoonin, kansan, ohjaksissa pito,
sen ohjaaminen vasten tahtoaan
jaloihin, suuriin töihin.

LUCIFER.
      Kauniisti
puhuttu, Tankred! Mutta entäs sitten,
kun kansa enää sinua johtajakseen
ei usko…

AADAM.
Missä henki, siellä voitto!
Lyön maahan kansan.

LUCIFER.
      Mutta entä jos
myös sillä on henki? Laskeudutko alas
sen luokse?

AADAM.
      Miksi laskeutua alas?
On jalompaa kai, jos sen nostan ylös?
Ken luopuu vaikeasta taistelusta
siks, että on yksin, yhtä pieni sen
on sielu kuin sen, joka kumppalia
ei halua, kun ahdassydämisnä
hän kadehtii tämän voitto-osuutta.

LUCIFER.
Kas, kas, vai sellaiseksi surkastui
se suuri aate, jonka puolesta
marttyyrit kuoli sirkusareenoilla?
Siis moistako onkin yksilön vapautus?
Oi iki-ihmeellistä veljeyttä!

AADAM.
Pois pilkka! Älä usko, etten minä
tajua ylevää. Koko elämäni
sen kaipuu täyttää. Pyhä kipinä
kenessä on, on työhön tervetullut,
ja taistellen ken saapuu seuraamme,
sen otamme sydämellisesti vastaan,
sen nostaa miekanlyönti säätyymme.
Mut varjeltava säädyn arvoja
on mielivallan sekasorrolta.
Oi kunpa koittais vain se aika, jolloin
lunastus täyttyy meille: jolloin murtuu
pois pato, koska puhdasta on kaikki.
En moisen päivän tuloon uskois, ellei
Hän, joka suuren työn sen pani alkuun,
ois itse ollut suuri Jumala…
Te vastaanoton näitte, ystävät:
melussa kaupungin saan olla orpo!
Ei auta muu kuin tuohon metsikköön
levolle leiriytyä kuten tuonaan
pakanamailla, kunnes seikka saa
paremman käänteen. Menkää. Minä myös
perästä tulen. Ritarit huoltavat
jokainen oman kansallisuusjoukon.
Ristiretkeläiset pystyttävät leirin.

LUCIFER.
Mikä vahinko, että kauniit aattees kypsyy
vain mädiksi omeniksi, joiden kuori
on punainen, mut sisus aina kuonaa…

AADAM.
Seis! Etkö enää jaloon mihinkään
siis usko?

LUCIFER.
      Vaikka uskoisin, niin mitä
se auttaa, kun ei sinun sukusi usko…
Myös ritarisääty, jonka perustat
kuin majakaksi meren aallokkoon,
se sammuu kerran, sortuu rappiolle
ja koituu silloin vaarallisemmaksi
kariksi merenkulkijoille kuin
muut, jotka eivät koskaan loistaneet…
Niin kaikki, mikä elää ja ympärilleen
luo siunausta, kuolee aikanaan,
sen henki haihtuu, vain sen ruumis säilyy
elossa niinkuin inhoittava raato
tuja surmaisia huokuen
maailmaan yhä uudeks syntyvään.
Jää suuruuksista aikain menneitten
perintö moinen meille.

AADAM.
      Mutta ennen
kuin sortuu säätymme, sen pyhät opit
on kansaan juurtuneet, ja tuhostamme
ei silloin ole vaaraa.

LUCIFER.
      Pyhät opit!
Ah, juuri pyhä oppi kironanne
on aina - sattumalta saatuanne
sen keksityksi: sitä vääntelette,
hiotte, halotte ja sääntelette
niin kauan, kunnes teille kahle siitä
tai hulluus koituu… Vaikk’ei järki riitä
ja yllä lopullisiin käsitteihin,
te silti aina ongelmoitte niitä:
niin kirous ylpeyden on mennyt teihin!
Näet tämän miekan: hiuksen verran poista
sen pituutta tai jatka - eikö loista
se muuttumatta? Loppumattomasti
niin jatkaa voisimme, ja missä asti
on lopullisin rajapiste? - virkas!
Sensijaan sulle seikka päivänkirkas
on suuri muutos, kun se tapahtuu…
Mut miksi vaivaudunkaan… väsyy suu,
ja turha tässä on mun sitä käyttää.
Jo katso itse, miltä täällä näyttää!
Joitakuita kaupunkilaisia ilmaantuu taas näkösälle.

AADAM.
Ystävät! väkeni on väsynyt
ja pyytää majapaikkaa. Ehkä se
ei turhaan pyydä sitä kristikunnan
pääkaupungissa?

KOLMAS KAUPUNKILAINEN.
      Vastaus riippuu siitä,
oletko kerettiläinen, pakanaakin
pahempi.

NELJÄS KAUPUNKILAINEN.
      Sano, mikä on uskosi:
oletko homouusiolainen vai
homoiuusiolainen?

AADAM.
      Kysymystä
en lainkaan käsitä.

LUCIFER.
      Sitä älä myönnä.
Pääasiana täällä on se nyt!

NELJÄS KAUPUNKILAINEN.
Epäröi! Se on vääräuskoinen!

USEAT.
Pois niiden luota, pois! ja sulkekaamme
talomme kaikki! olkoon kirottu,
ken niille antaa täällä katon suojan!
Hajaantuvat. PATRIARKKA tulee ruhtinaallisessa puvussa ja seurue mukanaan palatsistaan. Häntä seuraa munkkijoukko saattaen kahleisiin lyötyjä kerettiläisiä. Viimeisinä sotilaita ja kansaa.

AADAM.
Voi ihme!… Sano, mikä ruhtinas
noin korskan-kopeasti saapuu tuolta?

LUCIFER.
Se on patriarkka, apostolien
seuraaja!

AADAM.
      Entä paljasjalkainen
tuo roskajoukko, joka kahlittua
väkeä saattaa vahingoniloissaan
ja tekonöyrä ilme naamoillaan?

LUCIFER.
Ne on kristityitä munkkiriiviöitä.

AADAM.
En vanhain vuorieni keskellä
ole nähnyt moisia.

LUCIFER.
      Näet aikanaan:
kas, lepra leviää, kuten tiedät, vitkaan.
Mut varo loukkaamasta tuollaista
väkeä täydellisen hyveellistä
ja juuri siksi leppymätöntä.

AADAM.
Ah, hyveen millaisen vois omata
mokoma joukko!

LUCIFER.
      Heidän hyveenään
on itsekidutus ja kieltäymys
niin kuin sun Mestarillas ristillään.

AADAM.
Hän maailman loi uudeks uhrillaan,
mut pelkurit nämä Jumalaa vain herjaa
ja ylenkatsoo Hänen armoaan.
Ken hyttystä päin nostaa moisen aseen,
jota karhun kaatoon käyttää sankari,
on hullu.

LUCIFER.
      Mut kenties he hyttystä
pitävät karhuna! - Tokihan heillä on
se oikeus ja oikeus urhokkaasti
sysätä hornaan kaikki, jotka nauttii…

AADAM.
Kuin Tuomas näen, mut en silti usko…
Silmiin katson valhekuvia!
Astuu patriarkan eteen.
Isäni! pyhän haudan sotureita
olemme, matkan uuvuttamia,
mut kansa täällä ei suo leposuojaa.
Siks sinä mahdillasi auta meitä.

PATRIARKKA.
Poikani, ei pikku asioihin
nyt ole aikaa minulla! Mua kutsuu
Jumalan kunnia ja kansan paras.
Kerettiläisiä tuomita minun täytyy.
Niin niitä kasvaa myrkkykylvöineen
kuin rikkaruohoa, ja vaikka niitä
tulella, raudalla pois perkaamme,
alati uusin voimin niitä nousee
kidasta helvetin. Jos olette
siis ristin urhoja, miks etsitte
te kaukaa saraseenejaa On täällä
lähellä paljon vaarallisempi
vihollinen, Sen kimppuun! kyliin sen!
ne hajoittakaa maahan, surmatkaa
asujat: naiset, lapset, vanhukset!

AADAM.
Et surmauta toki viatonta, ethän,
isäni?

PATRIARKKA.
Viaton on käärmekin,
kun on se pieni tai kun myrkkyhammas
pois siltä putoaa. Sitä säälitkö?

AADAM.
On varmaan kauhea se synti, joka
voi Rakkauden kirkon sytyttää
noin suureen vihaan…

PATRIARKKA.
      Poikani, ei se
rakasta, joka hellii ruumista,
vaan se, ken - jos on tarvis - miekalla
tai rovion tietä sielun johdattaa
takaisin hänen luokseen, joka lausui:
»En rauhaa tuomaan tullut maailmaan,
vaan miekan! » - Mut nämä häijyuskoiset
julistaa homoiuusiolaisuutta
opista Pyhän kolminaisuuden,
vaikk’ uskonkappaleena kirkollamme
on homouusiolaisuus.

MUNKIT.
      Kuolema
niille! polttorovio jo palaa!

AADAM.
Hylätkää, ystävät, se yksi »i»!
Jalommin elämänne uhraatte
sodassa Pyhän haudan puolesta.

VANHA KERETTILÄINEN.
Pois, saatana! mene meitä kiusaamasta!
Vuoks oikean uskomme me vuodatamme
veremme siellä, missä Jumala tahtoo.

ERÄS MUNKKI.
Vai kerskaat, katala, uskoll’ oikealla!

VANHA KERETTILÄINEN.
Niin teen! Vai eikö ole puolellamme
Riminin kirkolliskokous ja moni
muu?

MUNKKI.
      Harhatielle eksyt! Nikaiassa
ja muissa oikeauskoisissa - kuules! -
kirkolliskokouksissa hyväksytty
on meidän oppimme.

VANHA KERETTILÄINEN.
      Hyi! luopioita
olivat niissä!… Häpeämätöntä
on lainkaan kilvoitella kanssamme.
Vai missä teillä - vastaa! - edes yksi
on moinen kirkkoisä, joka voittaa
vois Areioksen, kaks Eusebiosta?

MUNKKI.
Miss’ Athanasios on - teikäläinen?

VANHA KERETTILÄINEN.
Miss’ ovat teidän marttyyrinne?

MUNKKI.
      Niitä
enemmän on kuin teillä:

VANHA KERETTILÄINEN.
      Kauniita
marttyyreita, jotka perkele
riivasi surmaan valhehahmollaan!
Sen sanon: te olette suuri Babylon,
se portto, josta pyhä Johannes
kirjoitti ja joka tuhotaan
maan pinnalta.

MUNKKI.
      Te olette seitsenpäinen
se lohikäärme ja Antikristus, joista
Johannes puhuu: konnia, pettureita
ja pirun piskejä…

VANHA KERETTILÄINEN.
      Te ryöväreitä,
kyykäärmeitä ja huorintekijöitä
ja mässääjiä…

PATRIARKKA.
      Pois, pois! - Kulutimme
jo liiaks aikaa. Roviolle heidät
Jumalan kunniaksi!

VANHA KERETTILÄINEN.
      Paholainen,
sanoitpa oikein: Jumalan kunniaksi!
Niin: Jumalan kunniaksi uhraudumme!
On teillä voima mielivaltaa käyttää,
mut tekonne kaikki taivas tuomitsee.
Jo luetut ovat rienanhetkenne.
Veremme kylvöst’ uudet nousee urhot!
Jää usko eloon! Roviomme liekki
valaisee vuosisadat vastaiset.
Siis rientäkäämme, ystävät, nyt kohti
suloisen kuolonhetken kunniaa!

KERETTILÄISET. laulavat kuorossa XXII psalmia:
1. Minun Jumalani, minun Jumalani, miksi minut hylkäsit? Minä parun, vaan apuni on kaukana.
2. Minun Jumalani, päivällä minä huudan, vaan et Sinä vastaa; ja yöllä, vaan ei tule lepoa minulle.
3. Kuitenkin olet Sinä pyhä…

MUNKIT. alkavat kuorossa laulaa XXXV psalmia:
1. Riitele, Herra, riitaveljieni kanssa; sodi minun vihollisiani vastaan.
2. Tempaa kilpi ja suojus, ja nouse minun avukseni!
3. Sivalla keihäs ja salpaa tie vainoojiltani.
Laulun aikana patriarkka ja kulkue poistuvat. Muutamia munkkeja - anekirjain kaupustelijoita - sekaantuu ristiretkeläisten joukkoon.

LUCIFER.
Noin miksi mykistyt? Sua kauhistaako?
Näetkö murhenäytelmän? - Näe siinä
vain huvinäytelmä, niin sulla on hauskaa…

AADAM.
Voi! pila pois! - Vuoks yhden »i:n» siis voiko
noin päättävästi käydä kuolemaan?
Mikä on silloin ylevää ja suurta?

LUCIFER.
Se, mille toinen kenties nauraa vain.
Välillä ylevän ja naurettavan
vain kiuksenhieno ero on. Vain yksi
sydämen ääni ratkaisee sen seikan:
se salainen tuomari on myötätunto.
Se nostaa jumaliin tai ivalla surmaa.

AADAM.
Miks synti kaikki minun nähdä täytyy!
Miks ylvään tiedon tahraa pikkumaisuus
ja surmanmyrkky, mestarillisesti
kukasta ihanasta kirvoitettu?
Sen kauniin, virvoittavan kukan tunsin
keväässä uskontomme vainotun:
ken kirottu sen onkaan tuhonnut?

LUCIFER.
Se kirottu oli - voitto, joka aina
luo sadat eri edut kaikkialle.
Vain vaara yhdistää, luo marttyyreita
ja voimaa: näet sen kereteistä tuolla!

AADAM.
Pois miekkani heittäisin ja pohjolaan
palaisin jälleen synnyinmailleni,
miss’ ikimetsäin siimeksessä vielä
mies kunnollaan ja mielenpuhtaudellaan
siloista nykyaikaa uhmaa ja
sen myrkkyjä… niin tekisin totisesti,
ellei sois alati korvaan salainen
kehoitus luoda aika uudeksi.

LUCIFER.
Näet turhaa vaivaa! - Yksilöä koskaan
et kohota ajan valtiaaksi: aika
on virta, joka vie tai hukuttaa,
ja yksilö vain ui, ei ohjaa virtaa.
Ne, joita historia suuriksi
sanoo ja jotka vaikuttavat siinä,
vain ymmärtäneet ovat aikaansa,
mut eivät ole itse uutta luoneet.
Ei kukonlaulun vuoksi aamu koita,
vaan kukko kiekuu, koska aamu koittaa…
Nuo - kahlittuina, pilkan saartamina
marttyyrikuoloon kulkijat - ne vain
näkevät askeleen mitan eteenpäin,
ja heille sarastaa jo uusi aate.
He kuolevat sen puolesta, mitä kerran
surutta, ilmasta jo hengittää
tulevat polvet… Mutta jättäkäämme
se sikseen. Leiriis hiukan katso: miksi
nuo likaiset munkit kiertelevät siellä
ja mitä ne kauppaavat ja saarnaavat
noin tolkuttomin, hurjin elkein… Hetki
siis kuunnelkaamme!

MUNKKI. ympärillä tunkeileville ristiretkeläisille:
      Sankarit, ostakaa
katumusoppi epäilystä vastaan!
Se teille opettaa, miten monta vuotta
saa kärsiä helvetissä murhaaja
ja huorintekijä, kirkonryöstäjä
ja väärä todistaja… Se opettaa,
ett’ aina yhden vuoden rangaistustaan
hyvittää rikas kaksikymmentä
ropoa maksamalla, köyhä kolme,
ja ken ei kykene mitään maksamaan,
se eräin tuhansin ruoskaniskuin pääsee…
Jok’ ainut ostakoon tämän pyhän kirjan!

RISTIRETKELÄISET.
Myös tänne! - Pyhä isä, meillekin!…

AADAM.
Haa! kauppias kehno, ostajat kehnommat!
Esille miekka ja hajoita markkinat
noin iljettävät!

LUCIFER. hämmästyen:
      Anteeksi, tuo munkki
on vanha kuomani. En halveksi
maailmaa moisenakaan kuin se on:
taas Jumalan kunnia kohosi korkeuksiin,
ja minäkin olin mukana häilymässä!
Mut tuiki alas alhoihin jäit sinä!
EEVA - ISAURANA - ja HELENE, hänen kamaripalvelijattarensa, syöksyvät kirkuen Aadamin luo, paeten eräitä ristiretkeläisiä, jotka heti kaikkoavat.

EEVA. samalla vaipuen maahan:
Pelasta! auta sinä, sankari!

AADAM. kohottaen Eevan käsivarsilleen:
Tajuihis palaa, jalo nainen. Täällä
on sulla suoja. Ihanat silmäs avaa!
Oi, miten lumoava… Mitä onkaan
siis tapahtunut?

HELENE.
      Nauttimassa äsken
olimme luonnosta puutarhassamme:
tiheikön siimeksessä huolta vailla
me nurmikolla siellä istuimme
ja kuuntelimme satakieltä. Silloin
kaks silmää, jotka himoa hurjaa hehkui,
takana pensaan näimme, pelästyimme
ja juosta aloimme… ja jyminällä
meit’ ajoi neljä ristiretkeläistä
takaa ja läähätti ja meidät miltei
jo saavutti, kun luokses ennätimme.

AADAM. Eevalle:
En tiedä, soisinko sinun heräävänkään!
Kuin unihaave kenties haivut jälleen!
Näin henkevöitynyt kuink’ ihmisruumis
voi ollakaan, näin jalo, pyhä näin?

LUCIFER.
Vai henkevöitynyt ruumis! - Hah-hah! eipä
pahemmin rakkautta rangaista
sen hulluudesta vois kuin siten, että
todella täyttyis lemmityssä kaikki
se, mitä rakastaja häneen kerää!

AADAM. Eevalle;
Minusta tuntuu siltä, että kerran
jo sinut tunsin, seisoin kerallas
edessä Herran valtaistuimen.

LUCIFER.
Nimessä kaiken anon: muista, että
kuink’ ikään maistuu rakkaus kahden kesken,
se kolmannesta silti on mautonta.

AADAM.
Hän katsoo!… hymyilee!… oi, kiitos taivaan!

EEVA.
Ritari, minut pelastit… Sen kuinka
voin palkita?

AADAM.
      On paras palhintoni
sun huultes sana!

LUCIFER. Helenelle:
      Laiha palkinto
ja minulta kielletty lie sellainenkin?

HELENE.
Mist’ olisin sinulle kiitosvelassa?

LUCIFER.
Siis luulet, että jalo ritari
myös sinut pelasti? - Suurluuloisuutta!
Niin varmasti kuin ritari pelasti neidin,
niin aseenkantaja pelasti kamarineidon.

HELENE.
Mut mitä se hyödyttää? Lien kiitollinen:
on vaara sama, jota pakenin -
lien kiittämätön: mua kirotaan.
Ei edes rumia ne neljä olleet!…

AADAM. Eevalle:
Ah, neiti, minne saatan sinut? käske!

EEVA.
On edessämme portti… luostarin…

AADAM.
Sanotko: luostarin?… Oi, eihän vain
se portti salpaa toivoltani tietä?
Suo minulle merkki, jonka kiinnittää
voin ristiin, jotta aina, kun se kutsuu
mua taisteluun, se samalla muistuttaa
mua kauneimmasta unelmastani
ne kaikki pitkät vuodet, joiden takaa
minulle palkintoni viittoo…

EEVA.
      Muistoks
siis ota tämä nauha.

AADAM.
      Tämäkö
yömusta nauha? - Oi, ei surua,
vaan toivoa! toivoa!

EEVA.
      Vain tämä merkki
on minulla, ei muuta. Luostarissa
ei elä toivo…

AADAM.
      Eikä rakkauskaan!
Mut miten siellä, missä sinä olet,
ei olisi rakkautta?… Vaatetukses
osoittaa, ettet vielä ole nunna.

EEVA.
Älä kiusaa mua kysymyksilläsi:
jo surusikin tuottaa tuskaa mulle!

LUCIFER. Helenelle:
Tuo portti sulkeeko myös sinut taakseen?

HELENE.
Niin tekee, mutta vielä viskattu
sen avainta ei ole mereen…

LUCIFER.
      Suuri
vahinko! - miten kauniin elegian
surusta siitä sepittäisin…

HELENE.
      Lurjus,
suus sulje…

LUCIFER.
      Miksi? Eikö ole suurta
se, että menen meren pohjasta
avaintas etsimään?

HELENE.
      En lainkaan pyydä!

LUCIFER.
Mut menen silti. Merihirviö
jo hioo hampaitaan minut nielläkseen…

HELENE.
Oi palaa! palaa! pelosta jo kuolen!
Saa avain jäädä akkunalleni…

AADAM. Eevalle:
Suo minun tietää edes nimes kallis,
niin että rukouksiini suljen sen
sinulle siunausta anoen,
kun kohtaloasi et jakaa sallis.

EEVA.
Vain rukous sopii luostarin neitsyelle.
Nimeni on Isaura. Entä sinun,
ritari?

AADAM.
      Tankred olen.

EEVA.
      Tankred, jää
Jumalan huomaan!

AADAM.
      Oi, Isaura, et
näin äkkiä saa jättää minua.
Kiroan muuten nimen, jonka lausuit
jäähyväisissäs ennen Jumalaa!
On uneksikin lyhyt tämä hetki,
ja arvoitukseksi jos minulle
jää olentos, niin kuinka osaan jatkaa
uneni kudelmaa, kun minulta
sun kohtalosi kallis lanka puuttuu?

EEVA.
Siis kuule kohtaloni! - Isäni
myös oli pyhän haudan sankareita.
Eräänä yönä hurja vihamies
toi tulen ja miekan hänen leiriinsä.
Kun aivan kaikki pelastuksen toivo
jo häipyi siellä, Neitsyt Maarialle
hän teki pyhän lupauksen, että
hän minut - silloin lapsen - lahjoittaisi
Hänelle, Neitsyelle, jos hän vielä
sais kotiin palata. Hän palasi,
ja minä nautin pyhää ehtoollista
sen valan vakuudeksi.

AADAM.
      Oi, Pyhä Äiti!
sinä lihaksitullut puhdas rakkaus -
sinä suuttuneena etkö torjunut
jumalatonta lupausta, joka
hyveesi leimaa synninmerkillä
ja taivaan armon muuttaa kiroksi?…

HELENE. Luciferille:
Myös minun kohtalooni etkö tahdo
sinäkin tutustua?

LUCIFER.
      Sen jo tunnen:
rakastit, petyit. Rakastit taas ja silloin
jo sinä petit. Jälleen rakastit,
mut kyllyit sankariis, ja tyhjänä
nyt sydämes etsii uutta asukastaan.

HELENE.
Miten ihmeellistä! - Paholaisen kanssa
liet yhtä pataa!… Mut en sua luullut
niin vaatimattomaksi, että uskot
nyt enää sydäntäni tyhjäksi…

LUCIFER. Aadamille:
Jo kiirehdi, jalo herra! Sinulle
on hyvästely vaikeaa, ja minun
on vaikeata estää voittoani.

AADAM.
Isaura! sydäntäni niinkuin okaat
sanasi viiltää. Niiden myrkkyä
sulosta suudelmalla!

EEVA.
      Sellaista,
ritari, kuinka pyydät? - Kuulithan
valani.

AADAM.
      Mutta minä silti saanen
sinua rakastaa?

EEVA.
      Sinä onnellinen!
Mut miten unohtaa voin sinut minä?
Nyt menen, Tankred, tahi herpoaa
minulta voima. Jumala kanssasi!
Saan sinut nähdä kerran taivaassa…

AADAM.
Jumala kanssasi! ja pyhä muistos
mun kanssani!
Eeva menee luostariin.

HELENE. syrjään:
      Voi sitä nahjusta!
Siis itse järjestän!
Ääneen. Luciferille:
            On akkunalla
se avain eikä meren pohjassa!
Seuraa Eevaa.

AADAM.
Nyt menkäämme.

LUCIFER.
      On myöhä enää mennä.
On näytös loppumassa. Katso nyt,
miten on mieletöntä sukusi!
Se milloin pitää eläimellisten
himojen välikappaleena naista
ja pyyhkii runouden siitepölyn
pois käsin raaoin hänen kasvoiltaan
ja rakkautensa kukat ihanimmat
niin tuhoaa ja riistää itseltään -
tai milloin jumaluudeks alttarille
se naisen asettaa ja vuodattaa
verensä hänen puolestaan ja turhaa
käy taistelua siksi, kunnes kuihtuu
sen suudelma eik’ enää hedelmöitä.
Miks ette pidä naista naisena
ja kunnioita naisen kutsumusta?
Tällä välin on tullut pilkkopimeä. Kuu nousee. Isaura ja Helene ikkunassa.

EEVA.
Mua miten kaivaten hän katsoikaan -
ah, vapisi edessäni uljas mies!
Mut naisen-hyveeni ja usko käskee
pyhänä uhrina mun kuolla täällä.

HELENE.
Miten mieletöntä onkaan naisen suku!
Jos tavat opitut se milloin rikkoo,
se villieläimenä syöksyy nautintoon
ja kasvoiltaan pois raastaa ihmisarvon
ja kierii hylhiönä loassa…
Ellei se riko, silloin vapisee
se omaa varjoaan ja lakastua
hedelmää vailla sulojensa antaa
ja riistää nautinnon niin itseltään
ja muilta. - Miks ei keskitietä se kulje?
Miks oisi pahaa pieni seikkailu
ja pieni hellä suhde? Toisinaan
en käsittää voi säädyllisyyttä.
Ei nainenkaan ole pelkkää henkeä!

EEVA.
Helene, katso: vielä seisooko
hän täällä? - Saattoiko hän mennä siis
niin pian pois? - Ah, kunpa kuulisin
vain kerran vielä hänen äänensä!

AADAM. Luciferille:
Näetkö - katso! - eikö ikkunassaan
hän seiso? Eikö katsettakaan luo
hän puoleeni? - Oi, kunpa vielä kerran
näkisin hänen sorjan vartalonsa!…
Isaura, anteeks anna, että täällä
viel’ olen!

EEVA.
      Olisi meille molemmille
parempi, ettet täällä olisi.
Sydämen haava pian arpeutuu,
mut kirveltää, jos uudelleen se aukee.

AADAM.
Sua eikö peloita näin hiljainen
yön hetki, joka sykkii rakkautta
kuin suuri sydän? Onko rakkaus
vain meiltä kielletty? Sua eikö voisi
nyt lumous myötään viedä? - etkö pelkää?

EEVA.
Myös minulle, ah, kaikki tämä on
kuin tenhounta, joka seurannut
maan päälle kenties taivaasta on mua.
Ihana laulu ilman laineilla
nyt tulvehtii, ja tuhat hengetärtä
näen joka lehvällä: ne hymyillen
suo suuteloita sisarellisesti -
mut meille, Tankred, ei ne enää haasta.

AADAM.
Mut miksi! - miksi estäis minua
mokoma muuri, mua, joka voitin
niin paljon pakanoilta saalista?
Tämänkö vallin ylitse en pääsis?

LUCIFER.
Et! sillä sitä suojaa ajan henki:
sua vahvempi!

AADAM.
      Hah-hah! ken sanoo sen?
Taustalla leimahtaa polttorovion hehku.

KERETTILÄISET. laulavat kaukana XXII psalmia kuorossa:
21. Vapahda minun sieluni miekasta, minun ainokaiseni koirain kynsistä.
22. Pelasta minut jalopeuran kidasta, villihärkäin sarvista, vastaa minulle.
23. Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä.

EEVA.
Armahda, Herra, syntisiä meitä!

AADAM. kammahtaen:
Kamala laulu!

LUCIFER.
      Sun häälaulusi!

AADAM.
Ei haittaa… olkoon! En sitä säiky, vaan
sun vuokses, armas, uhmaan kaikkea!

MUNKIT. kaukana kuorossa - XXXV psalmi:
26. - saakoot puvuksensa häpeän ja pilkan
ne, jotka ylvästelevät minua vastaan.
27. Iloitkoot ja riemuitkoot
ne, jotka suovat minulle minun oikeuteni,
      ja sanokoot aina: »Ylistetty olkoon Herra,
joka tahtoo palvelijansa parasta.»
Tämän kuorolaulun alussa Aadam, joka jo oli astunut luostarin portille, pysähtyy. Tornista kuuluu huuhkajan huuto, ilmassa lentää NOITIA, ja portin eteen nousee maasta LUURANKO ja jää uhkaavana seisomaan Aadamin eteen.

EEVA. lyö ikkunan kiinni:
Jumala, auta!

LUURANKO.
      Pois pyhältä kynnykseltä!

AADAM.
Ken olet, aave?

LUURANKO.
      Aina-oleva
sun suudelmissas, joka syleilyssäs…

NOIDAT. nauraa räkättäen:
Makea kylvö, karvas sato:
kyyhkyn munasta myrkkymato!…
Isaura, tule!

AADAM.
Ihana sisarkunta!
Tekö te muutuitte vai minä itse?
Näin teidät kerran: silloin hymyilitte.
Nyt mikä on totta, mikä on nyt unta?
Käteni voiman loihduin lamautitte.

LUCIFER.
Nyt hauskaan seuraan osuin sattumalta.
Jo kauan odotin tätä onnea!
Siis siinä olette, siveät noidat: paljon
rivommat alastonta nymfiä.
Ja siinä olet sinä, vanha veikko,
kamala kuolema, joka hyisen hyveen
teet - vääristäen - inhoittavaksi
maan pojalle. Oi terve teille, kaikki!
Vahinko, etten kanssanne nyt yötä
pakista ennätä: on hiukan työtä.
Näyt häipyvät.
No, Tankred! Armaas sulki akkunansa.
Miks seisoisimme enää yössä? Tuuli
on kolea, ja kihti kimppuus iskee.
Helene myös voi tulla - entäs silloin,
jos paholainen alkais lemmiskellä?
Hän ikuisesti narrin nimen saisi
ja mahtinsa niin itse tuhoaisi.
On ihmeellistä, että ihminen
sydämin kuumin kaipaa rakkautta
ja niittää tuskaa vain, mut kylmä piru
vain vaivoin pelastuu sen onnelta!

AADAM.
Pois, Lucifer, pois uuteen elämään!
Vuoks aatteen pyhän läksin taisteluun
ja kataluuden kirouksen näin:
Jumalan kunniaksi - ihmisuhrit!
Ei ihmiskääpiö voi suurta tehdä.
Jalostaa tahdoin nautintojamme,
mut synninmerkki niihin poltettiin.
Ritarihyveen tein päämääräksemme:
se syöksi sydämeeni tikarin.
Pois täältä, pois taas uuteen maailmaan!
Jo kyllin näytin omaa kuntoani:
osasin taistella ja kieltäytyä.
Voin häpeättä paikkani jo jättää…
Mua enää ei saa mikään innostuttaa.
Maailma pyöriköön niin kuin se mielii,
Sen rattaita en enää sääntele.
Sen kompastelut liikuta ei mua.
Väsynyt olen. Tahdon levätä.

LUCIFER.
Siis lepää! Mut en oikein usko, että
levoton oma henkesi sun antaa
levätä… Aadam, seuraa minua.